Kylmä!

Suununtaina oli niin kaunis auringonpaisteinen ilma, että äänestysreissu vaihtui spontaaniksi kävelylenkiksi. Se oli ehkä virhe. Olisi pitänyt varustautua vähän paremmin, kerrospukeutua ja sen sellaista. Siellä oli nimittäin niin hirmuisen kylmä, ettei vilusta päässyt eroon edes juoksuaskelilla. Tuli vain kiire kotiin, missä pitikin sitten heti vetää villasukat jalkaan ja heittää shaali niskaan. Ja korkata glögikausi. Vitsi, että se on hyvää taas vuoden tauon jälkeen! 

Mutta hei, eikö ole hienot maisemat lenkkireitillä? Parasta Espoossa -listalla rantaraitilla on ehdottomasti kärkipään sijoitus.

Paketti pienelle tytölle

Kanadan vaihtariperheen "sisko" sai tyttövauvan noin viikko sitten. Tänään kävin postittamassa paketin uudelle tulokkaalle. Paketin sisältö oli tämä.

Vaaleanpunaiset villasukat neuloin Novitan seiskaveikasta. Ohje on peräisin Kaitaliinan blogista.

Junasukat puolestaan on neulottu valkoisesta Dropsin Baby Merino -langasta, mikä on muuten hirmuisen söpöisen pehmeää 100-prosenttista merinovillaa. Ohje näiden sukkien tekemiseen löytyy esimerkiksi täältä.

Mutta kuka käski paketoida sukat erikseen ja sitoa paketit päällekäin? Ei nimittäin tullut mieleenkään, että vaikka lähetys perillä meneekin ihan erilaisen malliseen post boxiin, yrittää täkäläinen postitäti kuitenkin tunkea kirjekuorta meikäläisen standardiluukkumallin läpi ja ilmoittaa, että se on sitten maksikirje. Matalammalla paketoinnilla olisi ollut aika paljon matalampi postitushinta. No, ehkä tämän sitten muistaa seuraavalla kerralla.

Vaaliperäinen ahdistus

Huomasin äskettäin, että turhan moni postaus on viime aikoina alkanut viittauksella edeltävään tai jopa sitä edeltävään viikkoon. Pöh. Täällähän piti olla ajankohtaisia asioita, edes joskus. Puhutaan siis hetki päivän polttavimmasta aiheesta, kunnallisvaaleista. Poden nimittäin vaaliperäistä ahdistusta. 

Sopivan ehdokkaan löytäminen on ollut poikkeuksellisen hankalaa näissä vaaleissa. Miellän "omaksi puolueekseni" sen, jota olen äänestänyt arviolta 85-prosenttisesti oman äänestyshistoriani aikana. Poikkeamat tästä ovat johtuneet lähinnä muiden puolueiden ehdokkaina olleista hyvistä kavereista tai siitä, että joskus europarlamenttivaaleissa tai presidentinvaaleissa sopivin ehdokas vain on sattunut löytymään toisen puolueen riveistä. Nyt tuon omimmaksi kokemani puolueen listoilta ei vain tunnu löytyvän ketään sopivaa. Eihän se nyt voi olla liikaa vaadittu, että ehdokas on suunnilleen saman ikäinen, mielellään samaa sukupuolta, mielellään sama koulutustaso ja mielellään ajattelisi tärkeistä asioista samalla tavalla? Ja jos mahdollista, asuisi tässä aika huudeilla? Tuntuu, että jostain on pakko tinkiä tai sitten on vaihdettava puoluetta. Sitä näköjään ehdottaa kolmesta vaalikoneesta kaksi. Se kolmas vain jumittaa. Niin minäkin.

Kuvittelin jossain vaiheessa jo löytäneeni etsimäni. Puolue oli periaatteessa väärä, mutta kuitenkin ihan okei ja kaikki muu täsmäsi. Melkein. Kunnes luin ehdokkaan ajatuksia vähän tarkemmin. Ärsyynnyin. Tiedättehän sen ihmistyypin, joka kritisoi innokkaasti muiden esityksiä ja puheita, muttei itse esitä yhtään rakentavaa vastaehdotusta tai puolella sanallakaan kerro, miten asia hänen itsensä mielestä voitaisiin hoitaa paremmin? Tämä ehdokas olikin juuri sitä porukkaa. Se vain meinasi piiloutua taidokkaan ulosannin taakse. Blaah. Piti aloittaa etsintä alusta. Ahdistuin. Tsekkasin vaalikoneet, selasin ehdokaslistat ja perehdyin ehdokkaiden mielipiteisiin. Kävin läpi omat mielipiteeni. Jäin pohtimaan omia arvojani. Vertasin niitä ehdokkaiden arvoihin. Ahdistuin lisää. Kumpikohan tässä on muuttunut enemmän: vanha puolueeni vai minä? Veikkaan jälkimmäistä. 

Näin vaalipäivänä puoliltapäivin olen kahden vaiheilla. Äänestämään olemme menossa muutaman tunnin päästä. Siihen mennessä pitää päättää, saako ääneni vanhan puolueen ehdokas, jota taisin äänestää neljä vuotta sitten, mutta joka ei tällä kertaa tunnu ihan omimmalta vaihtoehdolta vai äänestänkö sopivimman tuntuista ehdokasta ja vaihdan samalla puoluetta. Tässähän on tavallaan ostamassa vain valitusoikeuden kunnallispolitiikan kattamiin asioihin seuraavaksi neljävuotiskaudeksi, mutta jotenkin olen saanut tehtyä tästä identiteettikysymyksen. Kai tämä kipuilu tästä väistyy kun vaalit on käyty.

Äänestämättä jättäminen ei ainakaan missään tapauksessa ole vaihtoehto. Vain äänestämällä voi vaikuttaa ja äänestämättä jättäneiden on turha valittaa. Sitä paitsi juuri näissä vaaleissa valitaan ne henkilöt, jotka tekevät eniten jokapäiväistä elämäämme koskevia päätöksiä. Tästä näkökulmasta katsottuna tuntuukin hassulta, että yleinen äänestysprosentti on aina korkeampi pressanvaaleissa kuin kunnallisvaaleissa. Sitä jotenkin kuvittelisi, että omaa napaa lähinnä olevat asiat kiinnostaisivat enemmän. Ja niiden normisyiden lisäksi tässä rakkaassa kotikaupungissamme on vielä sellainenkin huomioitava tosiseikka, että naapurilähiössä asuu Timo Soini. Pahimmillaan äänestämättä jättäminen sataa hänen jenginsä laariin ja se jos mikä olisi karua. Hui. Äänestysmotivaatio kasvoi oitis entisestään. Pieni kipuilu oman ehdokasvalinnan osalta ei ole mitään tuon uhkakuvan rinnalla.

Hyvää vaalipäivää kaikille ja käykää äänestämässä, hyvät ihmiset!

Tallinna

Käväistiin kollegan kanssa Tallinnassa viime viikolla. Oltiin liikkeellä ihan omilla asioilla, vapaapäivänä. Päivä oli mukava ja leppoisa, mutta pitkä. Kun lähtee kotoa aamulla kello 5.57 bussilla ja palaa reissusta takaisin yhdentoista aikaan illalla, ei päällimmäiseksi fiilikseksi jää rentoutuminen. Ei siltikään, vaikka päivän ohjelmassa oli pelkkää mielekästä tekemistä: lankakauppavisiitti, sushilounas, kahvittelua, lisää shoppailua ja viinikaupan kautta laivaan. Melkoisen ideaalia. Äkkiseltään tulee helposti mieleen muutama ikävämpikin tapa viettää tavallista arkipäivää.

Karnaluksia suosittelen kaikille käsitöistä innostuneille. Lankapuoli oli niin valtava, että siellä meni melkein sekaisin. Meinasin sanoa tähän väliin jotain huikeasta väriskaalasta, mutta allekirjoittaneen ostoksista se ei kyllä käy ilmi: oma kori täyttyi tyypilliseen tapaan mustalla ja valkoisella sekä (villinä piristyksenä) parilla eri harmaan sävyllä. Mukaan tarttui kymmenen kerän setit ihanan pehmeää alpakkaa ja muutama kerä mohairia. Samalla tuli santsattua bambupuikkoja ja kivoja puunappeja. Tässä jonakin iltana on tarkoitus aloitella omaa Skappel-neuletta, johon Kalastajan vaimo oli jo ehtinyt päivittää suomenkielisen ohjeenkin. Lopuista alpakoista on suunnitteilla poncho, huivi tai molemmat. Katsellaan. Haetaan inspiraatiota. Sehän saattaa löytyä vaikka sieltä viinikaupan ostoskassista. ;)

Jonkun Tallinnan tuliaisista saa sentään päälleen ilman, että aloittaa silmukoiden luomisesta. Promodista ostin meikäläisen mittapuulla värikkään vaatteen, mekkokankaan printti kun on sekoitus mustaa, valkoista, harmaata ja beigeä. Sattumaa tai ei, nämähän ovat juuri ne värit, joita suunnilleen 95 % allekirjoittaneen vaatekaapin sisällöstä jo edustaakin. Mitäköhän se kertoo ihmisestä, jos vaatekaapin väripilkkuna ovat beiget vaatteet? Jääkää vaikka hetkeksi miettimään sitä, niin ette ehkä huomaa alla olevasta kuvasta samaa kuin minä. Siis että printistä tulevat etäisesti mieleen miesten pitkät kalsarit. No, ei anneta sen häiritä. Ei se nimittäin sitä tosiasiaa muuta, että tykkään tästä mekosta.

Kuva on vähän kökkö, pahoittelut siitä. Lupaan kuvata ensi kerralla päiväsnäöllä tai ainakin kristallittoman lampun valossa, ettei ihmeellisen malliset varjot noin hyppisi enää silmille.

Sifonkihuivi hulmuten

Viime perjantain Vain elämää -ohjelmassa oli Neumannin päivä. Jotenkin se johti siihen, että porilaistaustaisen ystäväporukan Facebook-päivitykset muuttuivat perjantai-iltana kollektiivisiksi Dingo-muisteloiksi. Piti sitten itsekin avata Spotify, laittaa Dingo soimaan ja antaa muistojen tulla.

Ihan ensimmäisenä tuli mieleen eräs kerta kun olin eskari-ikäisenä isän kanssa hakemassa äitiä töistä. Se oli jo sinänsä harvinaista herkkua, koska koti oli noin kymmenen kilometrin päässä Porin keskustasta ja yleensä päiväkodista mentiin aina suoraan tai korkeintaan lähikaupan kautta kotiin. Odotettiin äitiä autossa Porin keskustassa äidin työpaikan edessä. Siihen aikaan sen kyseisen talon kulmassa oli ruokakauppa ja yhtäkkiä näin, että Neumann meni sinne sisälle. Olin ihan täpinöissäni ja jännitti niin paljon, etten uskaltanut itse mennä perään, vaikka isä sanoi, että mene vaan. Sitten äiti tuli autolle ja lähti kauppaan kaveriksi. En kehdannut itse puhua Nipalle, joten äiskä pyysi nimmaria puolestani kun osuttiin kassalle peräkkäin. Sain jätskin (joka oli muistaakseni suklainen superpuikko) ja kassakuitin toiselle puolelle nimmarin. Se oli ihan mahtavaa! Harmi vain, ettei tuota kuittia ole enää tallessa. Ihan tarkkaa muistikuvaa ei ole, mutta olisinkohan heittänyt pois sen siinä vaiheessa kun olin aivan vakuuttunut, että menen naimisiin New Kids On The Blockin Joeyn kanssa.

Kuva

Toinen Dingo-muisto on kesältä 1985 tai -86 kun oltiin mummolassa Nokialla kolme vuotta vanhemman serkkutytön kanssa. Serkulla oli Kerjäläisten valtakunta C-kasettina ja sitä kuuneltiin mummon kasarimankasta, joka taisi syödä kahdeksan isoa patteria kerralla. Serkku oli sitä mieltä, ettei pikkuipanoiden (eli minun) tarvinnut kuulla ihan kaikkia sanoja, joten hän pisti volyymit alas ja korvan mankan kaiutinta vasten niin, että vain hän kuuli musiikin. Väliin tuli mummo, joka ilmoitti, että kyllä kaiutinta vasten mahtuu kaksikin pientä korvaa. Sitten taas nostettiin volyymit, kuunneltiin Autiotaloa sulassa sovussa ja keksittiin uusia tapoja solmia sifonkihuivit. Oma huivini oli kirkkaanpunainen. Iltaisin marssittiin serkun kanssa mummon perässä sifonkihuivit hulmuten rautatieaseman mansikkamyyjän luo ostamaan mansikoita ja syötiin iltapalaksi mummon tekemää mansikkasoppaa.

Kuva

Mummoista puheenollen, Dingon rumpalin mummo asui meidän yläkerrassa silloin kun asuttiin vielä kerrostalossa Porin keskustassa. Kaverin eskarikaverina taas oli kosketinsoittajan poika. Kollegan huudeilla, Nipan kotitalon lähistöllä taas "kakarat juaksi ain kattoo ko se niitte keikkabussi juuttu sellassee tosi jyrkkää alikulkuu". Omat vanhemmat kertoivat, että siellä ne tyypit (Dingo ja Yö ja mitä näitä nyt oli) istuivat aina päivisin kahvilla Centrumin kahviossa. Tässä kohtaa on ehdottomasti mainittava, että Centrum, joka siis oli kauppakeskus Iso-Karhun edeltäjä Porin ydinkeskustassa, äännettiin kasari-Porissa oikeaoppisesti K:lla [kentrum]. Nyt tiedätte sitten senkin. Joka tapauksessa, olennaista tässä on se, että me kaikki olemme jollakin tapaa melkein sukua julkkikselle, jotkut suoremmin ja toiset parin mutkan kautta.

Dingon keikalle asti en ikinä päässyt. Ehkä se on ihan ymmärrettävää. Olin ekaluokkalainen kun bändi hajosi ja siihen pahimpaan hysteriaan ei kyllä olisi ollut mitään asiaa. Ei se silti mitään haitannut. Hyvin riitti, että fanitti menemään kotona ja kavereiden kanssa. Hoilotti hiusharja mikrofonin korvikkeena ja sitä rataa. Oi niitä aikoja.

Kaikkeen tähän suhteutettuna: aika liikkistä seurata nyt vierestä Robin-hysteriaa potevia pikkutyyppejä. Oltiinkohan me silloin aikoinaan yhtä söpiksiä?

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Pakko jakaa tämä Solsidan-sitaatti teidän kanssanne. Tämän repliikin voisi päästää ilmoille meidänkin residenssissä. Osus ja uppos.

Tuunattu tyyny

Pimp your eteinen - case study eräästä espoolaisesta asunnosta:

1. Kaiva vaatehuoneen perimmäisestä nurkasta esiin niin kamalan värinen pihakalusteen istuintyyny, että vieläkin ihmetyttää, miksi ihmeessä olet sellaisen joskus ostanut.* 

2. Mittaa tyynyn koko (40x40). Neulo kesällä ostetuista puuvillalangoista uusi päällinen (40x80). Taita kappale keskeltä oikeat puolet vastakkain ja virkkaa yhteen kaksi sivua. Mieti, mitä ihmettä teet kolmannelle sivulle. Käy Tallinnassa ja löydä hienoja nappeja. Virkkaa päällisen yhä avoinna olevaan sivuun siisti reuna ja pari kiinnityshärpäkettä niille kivoille napeille. Ompele kiinni myös ne napit. Päättele loput langat. Se on se veemäisin homma, mutta tee se silti. Keitä palkinnoksi itsellesi kahvit ja ihaile hetken verran aikaansaannostasi.

3. Laita tyyny päällisen sisälle ja iske koko komeus eteisen tuolille.

4. Ota pari valokuvaa ja tee aiheesta blogipostaus. Tadaa, valmista!

Suttuinen kuva on peilin kautta kuvattu.

*Oikea vastaus: Köyhä opiskelija otti sen, minkä Ikeasta halvalla sai. Eri asia onkin sitten se, miksi työssäkäyvä aikuinen on säilyttänyt moista nurkissaan kaikki nämä vuodet. Ihan varmasti aavistin, että joskus vielä innostun käsitöistä ja tarvitsen sitä johonkin tuunausprojektiin. Hehe (= makea nauru).

Kertojaääni

Sarjassamme Vaikuttaisit fiksummalta jos jättäisit kertomatta: Käykö teille muille koskaan niin, että luette intensiivisesti jotakin kirjaa ja sitten kirjan kerrontatapa jää tavallaan päälle? Että ikään kuin kuulee omat ajatuksensa samassa tyylissä tai rytmissä kuin miten kirjan kerronta etenee? Että vielä hetken aikaa lukemisen jälkeen elää tai tarkkailee reaalimaailmaa kirjan maailman kautta?

Esimerkki elävästä elämästä: Lars Keplerin Hypnotisoija kulki käsilaukussa mukana bussilukemisena viime viikolla muutamana arkipäivänä, kunnes lukaisin sen loppuun viikko sitten perjantai-iltana ja sitä seuranneena lauantaiaamuna. Loppuun lukeminen kahdessa osassa johtui lähinnä siitä, että sen jälkeen kun havahduin toistamiseen hereille naama kiinni pokkarissa, tajusin siirtää kirjan sivuun, sammuttaa valot, siirtyä suosiolla höyhensaarille ja jatkaa lukemista seuraavana aamuna. Alitajuntaan kirjan tapahtumat taisivat kuitenkin jäädä yönkin ajaksi, sillä ensimmäisen kerran aamulla herätessäni oli vielä pimeää ja kun kävin juomassa keittiössä, piti samalla tarkistaa, ettei verhon takana seissyt piilossa sarjamurhaajaa. Kunnolla hereillä ollessa sen olisi voinut helposti tajuta vaikka siitä, että keittiössä on vain valerullaverho. Suhteellisen korkealla. Että ei siellä takana luulisi kenenkään seisovan piilossa.

Pitkin lauantaipäivää joku ulkopuolinen kertoja tuntui selostavan elämääni samalla tyylillä kuin kirjassakin: Emilian seisoi kylpyhuoneessa pesukoneen edessä. Hän oli niin keskittynyt annostelemaan huuhteluainetta, ettei hän huomannut lainkaan lähestyvää hahmoa. Mies kosketti Emilianin käsivartta. Emilian säikähti. Ja sitten vierestä kuuluvat sanat, jotka palauttavat todellisuuteen: "Niin hei siis otaksä sitä kahvia jos mä keitän?" 

Tai: Emilian heitti takin päälleen, asetteli huivin kaulaansa ja vilkaisi eteisen kelloa. Nyt oli kiire. Hän astui rappukäytävään ja näki hissin olevan 9. kerroksessa. Niinpä tietysti. Sitä ei nyt ehtisi odottaa. Olisi juostava raput kolmannesta kerroksesta alas, uusissa korkokengissä. Bussi oli jo startannut päätepysäkiltä. Emilian kaivoi avaimet esiin käsilaukustaan, jotta saisi nopeasti auki portin, joka johtaa pihalta kävelytielle. Porttia avatessaan hän ehti miettiä, minkä ihmeen takia kaikki tässä taloyhtiössä toimi avaimilla, miksei voitu ottaa käyttöön ovikoodeja. Hänen ajatuksensa keskeytti huuto. Alakerran naapuri huusi parvekkeeltaan "moi" ja kysyi, mihin olin menossa niin hienona. Olin menossa teatteriin. En kyllä mielestäni mitenkään erityisen hienona, mutta kaikki on varmaankin suhteellista. 

Svenska Teaternin En midsommarnattsdröm oli muuten melkoinen pläjäys. Modernisoitua Shakespearea ja kielten sekamelskaa, kun näyttelijät olivat osin suomenruotsalaisia ja osin brittejä ja kaikki puhuivat sekaisin kumpaakin kieltä. Päällimmäiseksi fiilikseksi jäi sekavuus. Mutta ei se mitään. Esityksen aikana nimittäin katosi mielestä Kepler. Ja ihan Shakespearen tasolle ei sentään meikäläisenkään pään sisäinen kertojaääni yllä.

Positiivinen repsahdus

Taisin tässä taannoin luvata, että kun olen kahdeksan viikkoa lipsahduksettomasti käynyt jumpassa vähintään kaksi kertaa viikossa ja syönyt karkkia vain viikonloppuisin, voin palkita itseni törkeen makeilla uusilla tossuilla. Lupaus on tehty kuluvan kuun puolella, joten lyhyelläkin matematiikalla voi nopsakasti laskea, ettei tuosta ihan kahdeksaa viikkoa ehtinyt kulua. Siitä huolimatta tuo kuvassa oleva tossupari löytyy jo treenikassista - joka sekin on uusi.

Puolustelen ostoksiani parilla sanalla. Hullut Päivät. Ehkä vähän hullaannuin. Syytän sitä hullua musiikkia. Tosin sekään ei selitä muuta kuin uuden treenikassin. Kenkäostos oli nimittäin täysin harkittu: bongasin tossut kuvastosta ja päätin suorittaa nopean sisään-tulos-ja-ulos -tyyppisen toiminnon ennen työpäivän alkua sinä päivänä kun tossut tulevat myyntiin. Niinpä sitten viime viikon torstaiaamuna paria minuuttia yli kahdeksan löysin itseni Tapiolan Stockan urheiluosaston tungoksesta. Ihmismassan seasta yritin erottaa, missä halajamani tossut ovat. Ei löytynyt. Onneksi löytyi myyjä. "Ai ne tossut? Joo, mä tiedänkin, mitä sä tarkoitat, joo ne tulee myyntiin huomenna". Hienoa, varsinainen tähtihetki. Tai jos joku on ihan aidosti sitä mieltä, että normaalia aikaisempi aamuherätys ja sen jälkeinen täyshulina hulliksilla on ideaali tapa aloittaa arkiaamu, niin käsi vaan pystyyn tässä kohdin...

No mutta, ei auttanut kuin toistaa harjoitus seuraavana päivänä. Silloin oli parempi onni matkassa. Perjantaina mukaan lähti myös irtokarkkeja. Tavallaanhan perjantai kai jo kuuluukin viikonloppuukin - eikö? Ainakin heti virka-ajan päättymisestä lähtien? Varmuuden vuoksi kompensoin asiaa viikon kolmannella jumpalla. Kun oli ne uudet tossutkin. Ja se kassi. Että kyllähän tällä omasta palkintopolitiikasta repsahtamisella nyt oli ihan vain positiiviset seuraukset.

Terkuin,

Tekstiiliurheilija

P.S. Tänään kuntosalin pukuhuoneessa jutteli varsin kovaan ääneen pari noin nelikymppistä naista. Keskusteltuaan vaihdevuosien potentiaalisista hyödyistä he menivät ison peilin eteen seisomaan. Toinen tökki sormillaan hauiksiaan, johon toinen totesi:  "Mulle ilmesty tiätsä sellanen patti jalkaan ja mä pelkäsin et se on kasvain, mut sit mun PT sano et ei mitään hätää, se on vaan sun pohjelihas". Jos kyseiset leidit sattuisivat lukemaan tätä kirjoitusta (mitä tietenkin suuresti epäilen), niin kiitos. You made my day. 

Heinäsirkka

Olohuoneeseen täytyy hankkia jalkalamppu. Olen ihan hirmuisen tykästynyt tähän heinäsirkkaan. Se on  yksinkertaisen tyylikäs ja jotenkin sympaattisen oloinen. Kaunis ja sopiva. Pitäisi vaan osata päättää väri. Ja että onko se sitten tämä vai kuitenkin joku muu. Terkuin nimim. Päättämätön.

Kuvat: Vepsäläinen

Chocolate chip cookies

Söin viikonloppuna maailman parasta taikinaa. Tällä kertaa se ei ollut sekoitettuna jäätelöön, sillä Ben & Jerryn sijaan kyseessä oli oma tuotantolinja. Vietin lukioaikana vaihtarivuoden Kanadassa ja yksi monista tuolta ajalta periytyvistä hyvistä asioista on sikäläisen isäntäperheen mummon cookie-resepti. Annan hyvän kiertää ja pistän nyt ohjeen jakoon. Keksit katosivat parempiin suihin ja pakastimeen ennen kuin muistin ottaa kuvia, joten kuva on tällä kertaa lainattu Love and Olive Oil -blogista, johon tutustumista muuten suosittelen lämpimästi!

Grandma E's chocolate chip cookies

(35-40 kpl)

225 g margariinia tai voita

2 munaa

2.25 dl sokeria

1 dl fariinisokeria

2 rkl vaniljaa 

(vanilla extract, vaniljasokerikin käy)

4.5 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

1 tl ruokasoodaa

2.5 dl suklaapalasia 

(chocolate chips tai rouhittua suklaata)

Halutessaan taikinaan voi tietenkin lisätä myös esim. pähkinärouhetta. 
Tai ihan vaan lisää suklaata, niin kuin minä yleensä teen. ;)

Sekoita keskenään margariini/voi, munat, sokeri, fariinisokeri ja vanilja. Lisää joukkoon jauhot, suola, sooda ja suklaapalaset. 

Pudota leivinpaperilla vuoratulle pellille kahdella teelusikalla muotoiltuja taikinamöykkyjä ja jätä riittävästi leviämistilaa. Saan tästä määrästä taikinaa yleensä neljä pellillistä, joissa kussakin on yhdeksän keksiä. 

Paista 200-asteisessa uunissa n. 8-10 minuuttia. Cookiet saavat uunista pois otettaessa näyttää vielä hiukan pehmeiltä (kovettuvat kyllä sitten) eikä kannata antaa paistua ihan kullanruskeiksi asti, niin maistuvat paremmalta. 

Keksit voi pakastaa ja ne maistuvat itse asiassa tosi hyvälle vähän kohmeisina.

Lämmöllä ystävälle

Ystävä täytti vuosia. Alkaa olla hankalaa keksiä ostettavia lahjoja omanikäisille ihmisille, joilla periaatteessa on jo kaikkea. Turhaa krääsää ei viitsisi ainakaan kavereiden nurkkiin kerryttää. Elämykset ja syötävät tai juotavat lahjat ovat ihan kivoja, mutta sen ainaisen skumppapullonkin voisi tietty joskus korvata jollain muulla. Tässä kohtaa pitänee muistaa painottaa, ettei tämä missään tapauksessa tarkoita sitä, ettäkö skumpassa olisi jotakin vikaa - päinvastoin! Tätä saatte, ystäväiseni, vapaasti muistella jos joskus olette aikeissa lahjoa allekirjoittanutta... ;)

Joka tapauksessa, olen järkeillyt niin, että koska ainakin itse ajattelen ajan olevan arvokasta, niin on myös omalla tavallaan arvokasta lahjoittaa aikaansa eteenpäin. Että vaikka langat saisikin kahden käden sormilla laskettavalla määrällä euroja, on käsityöllä ja etenkin siihen käytetyllä ajalla myös arvo sinänsä. Tällaiset sukat saivat kuluneella viikolla uuden omistajan. Neulottu lämmöllä, ystävälle. 

Ryhtiliike

Jos asettaa itselleen tavoitteeksi, että käy vähintään kahtena päivänä viikossa jumpassa ja tavoite on saavutettu jo tiistaina, niin saako taputtaa itseään olalle? Jumppavarauksia on jäljellä vielä loppuviikollekin, samoin kuin hyötyliikuntaa tyttöporukan sienireissun muodossa. Hyvä minä! 

Toinen ryhdistäytymishenkinen lupaus on se, että karkkia saa ostaa ja syödä vain viikonloppuisin. Tämän ehtinen sössiä vielä mennen tullen. Ei se silti haittaa. Errare humanum est. Tai jotain.

Mutta millä palkita itsensä hyvästä tsemppaamisesta? Keksin sen tänään jumpassa. Kahdeksan lipsahduksettoman viikon jälkeen aion ostaa itselleni jotkut törkeen makeet uudet tossut. Ehkä pinkit. Koska olen sen arvoinen. Ei vaineskaan. Todellinen syy on se, että uusilla treenikamoilla vaikuttaa meikäläisen kohdalla olevan myönteinen vaikutus treenimotivaatioon. Siinä on sitten välineurheilijalla peiliin katsomista. Positiivinen kierre on valmis. Ehkä. Toivottavasti.